Kannanotto pieniin osaamiskokonaisuuksiin

Pienet osaamiskokonaisuudet kaipaavat yhteisiä pelisääntöjä 

Yliopistoissa rakennetaan jo pieniä osaamiskokonaisuuksia, mutta yhteiset käytännöt puuttuvat. Tämä hidastaa jatkuvan oppimisen kehittämistä juuri silloin, kun tarve joustaville osaamispoluille kasvaa.

Kun yliopistojen henkilöstöltä kysyy, mitä jatkuva oppiminen heidän työssään tarkoittaa, vastauksista muodostuu kirjavaa mosaiikkia. Yhdelle se on strateginen kokonaisuus, toiselle avoimen yliopiston kurssit, kolmannelle täydennyskoulutukset. Kenttä on monimuotoinen – ja juuri siksi yhteistä ymmärrystä tarvitaan.

​Tätä moninaisuutta tarkastelimme valtakunnallisessa YJOP-hankkeessa syksyllä 2025 tehdyssä kyselyssä, jossa selvitimme, miten jatkuvaa oppimista ja pieniä osaamiskokonaisuuksia yliopistoissa tällä hetkellä toteutetaan. Kyselyyn vastasi 134 henkilöä yhdeksästä yliopistosta. Tulokset osoittavat, että kehittämistyötä tehdään jo paljon, mutta yhteiset toimintamallit, käsitteet ja rakenteet ovat vielä osin kesken.

Tahtoa on, mutta asiakastarpeiden tunnistaminen ontuu

Yliopistoissa osataan jo rakentaa pedagogisesti laadukasta jatkuvaa oppimista, mutta asiakkaiden tarpeiden tunnistamiseen ei vielä ole riittäviä yhteisiä käytäntöjä.

Kyselyn perusteella pedagogiset ratkaisut ja oppijoiden ohjaus arvioitiin vahvuuksiksi. Opetusmenetelmät ovat monipuolisia ja oppijoita osataan tukea. Sen sijaan kohderyhmien hahmottaminen ja todellisten osaamistarpeiden tunnistaminen saivat selvästi heikommat arviot. Toisin sanoen: koulutusta osataan järjestää, mutta aina ei ole yhtä selvää, kenelle ja mihin tarpeeseen sitä rakennetaan.

Tietoa tarpeista myös kerätään. Vastaajat mainitsivat sidosryhmäyhteistyön, ennakointitiedon ja kyselyt tärkeimmiksi tavoiksi hahmottaa kysyntää. Haaste syntyy siitä, että tieto ei aina jalostu yhteiseksi suunnaksi, vaan jää yksittäisten henkilöiden tai yksiköiden käyttöön. Juuri tähän jatkuvan oppimisen kehittämisessä tarvitaan seuraava askel.

POKeja tehdään jo, mutta yhteinen ymmärrys puuttuu

Pienet osaamiskokonaisuudet eivät ole yliopistoissa enää uusi ajatus. Kyselyn perusteella niitä toteutetaan jo monin tavoin, vaikka käsitteet ja toimintamallit vaihtelevat suuresti. Osa yliopistoista ottaa vasta ensiaskeliaan, osa on liittänyt POKeja koulutustarjontaansa jo rajatusti. Harva kuitenkaan kuvaa niitä vielä olennaiseksi osaksi kokonaisuutta.

Eroja näkyy myös siinä, mitä POKilla tarkoitetaan. Yhdelle se on OKM:n viitekehykseen asettuva rakenne, toiselle lyhyt tehokoulutus, kolmannelle opintopisteytetty kokonaisuus. Tämä hajanaisuus ei ole vain terminologinen ongelma. Jos yhteinen ymmärrys puuttuu, myös hyväksymiskäytännöt, arviointi ja viestintä rakentuvat eri tavoin.

Kyselyssä toistuivat erityisesti neljä käytännön haastetta:

• Resurssipula ja rahoituslogiikan epäselvyys – kuka maksaa, kenen vastuulla on osaaminen, ja miten OKM-rahoitteinen ja markkinaehtoinen tarjonta erotetaan?
• Hyväksymiskäytäntöjen kirjavuus – sama POK saattaa edetä yhdessä yliopistossa parissa viikossa, toisessa kuukausissa.
• Osaamisen tunnistaminen ja arviointi – erityisesti silloin, kun osaaminen on hankittu työelämässä, ei luennoilla. Miten arvioidaan luotettavasti? Kenen vastuulla on?
• Yhteistyön rakenteet – yhteistyötä korkeakoulujen välillä kaivataan, mutta toimivia malleja puuttuu.

Henkilöstö kaipaa enemmän koulutusta, vertaisoppimista ja yhteisiä työkaluja kehittämistyön tueksi. Kyse ei ole vain prosesseista, vaan ihmisistä ja heidän valmiuksistaan tehdä asiakaslähtöistä työtä yhdessä. Asiakaslähtöisyys ei synny ohjeistuksia lisäämällä, vaan jakamalla kokemuksia, oppimalla toisilta ja rakentamalla käytäntöjä yhdessä.

Kentältä nousee yhteinen viesti: pelisääntöjä tarvitaan nyt

Kyselyn havainnot eivät jää vain yksittäisen hankkeen huomioksi. Samat teemat toistuvat laajemminkin korkeakoulukentässä, ja siksi niitä viedään nyt yhteiseen keskusteluun myös opetus- ja kulttuuriministeriön suuntaan.

Yhdessä neljän muun ESR+-rahoitteisen hankkeen kanssa valmistelemme kannanottoa, jonka viesti on selvä: kansallinen viitekehys on tarpeellinen, mutta sen rinnalle tarvitaan yhteisiä tulkintaa tukevia linjauksia. Ei uusia normeja, vaan käytännön työtä helpottavia periaatteita.

Keskustelu tiivistyy viiteen kysymykseen, joihin koko korkeakoulukenttä tarvitsee vastauksia:

1. Miten pinoutuvuus toimii korkeakoulujen välillä? Kun oppija suorittaa kokonaisuuksia useissa yliopistoissa, kuka tunnistaa lopulta syntyvän osaamisen ja millä mandaatilla? Ilman selkeitä mekanismeja syntyy "villilä", jossa oppija kerää irrallisia suorituksia ilman, että niistä muodostuu tunnistettavaa kokonaisuutta.
2. Miten osaaminen arvioidaan, kun se on hankittu työelämässä? Tämä koskettaa erityisesti POK-tarjontaa, joka kohdistuu jo työssä oleville. Arvioinnin resursointi, luotettavuus ja henkilöllisyyden varmistaminen erityisesti digitaalisissa toteutuksissa ovat avoimia kysymyksiä.
3. Miten laatu ja akateeminen vastuu tehdään näkyväksi ilman raskaita sertifiointimekanismeja? Yliopistojen laadunvarmistus nojaa ESG- ja ENQA-periaatteisiin sekä Karvin auditointeihin, mutta yhteinen ymmärrys siitä, miten akateeminen vastuu tehdään näkyväksi pienissä osaamiskokonaisuuksissa, puuttuu.
4. Miten järjestelmät tukevat tutkinnon ulkopuolisten suoritusten kirjautumista ja jakamista? Esimerkiksi "vahva tunnistautuminen" on käsitteenä epämääräinen, ja kansainväliset oppijat voivat jäädä järjestelmien ulkopuolelle, jos tunnistautuminen nojaa yksinomaan suomalaisiin ratkaisuihin.
5. Miten rahoituslogiikka erottaa OKM-rahoitteisen ja markkinaehtoisen toiminnan? Erityisesti arvioinnin ja näyttöjen kustannusten kohdentuminen kaipaa selkeyttä, jotta korkeakoulut voivat toimia kestävällä taloudellisella pohjalla.

Pilottihankkeet ovat jo tuottaneet paljon arvokasta tietoa, mutta kaikki opit eivät vielä liiku avoimesti. Jos tulokset saataisiin nopeammin yhteiseen käyttöön, kehittämistyössä voitaisiin rakentaa aiemman varaan sen sijaan, että eri hankkeissa käytetään aikaa ja resursseja saman asian ratkaisemiseen yhä uudelleen.

Suomen vahvuus on työelämälähtöisyys ja juuri siksi yhteistyön on toimittava

Kansainvälisesti tarkasteltuna suomalaisessa POK-keskustelussa korostuu yksi erityinen piirre: työelämän kanssa tehtävä yhteiskehittäminen. Monessa maassa pienet osaamiskokonaisuudet näyttäytyvät lähinnä korkeakoulujen omana koulutusmuotona, jota tarjotaan valmiina ulospäin. Suomessa lähtökohta on usein toinen: koulutusta rakennetaan vastauksena tunnistettuun työelämän tarpeeseen.

Tämä on selvä vahvuus, mutta samalla se nostaa vaatimustasoa. Jos yhteistyö työelämän kanssa halutaan ottaa aidosti vakavasti, sen on oltava muutakin kuin yksittäisiä kontakteja. Tarvitaan rakenteita, joilla tarpeita tunnistetaan, tietoa jaetaan ja ratkaisuja kehitetään pitkäjänteisesti yhdessä.

Lopulta kyse on oppijasta

POK-keskustelussa huomio kiinnittyy helposti arviointiin, hyväksymiskäytäntöihin ja järjestelmiin. Ne ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta samalla on helppo unohtaa, kenelle kokonaisuuksia oikeastaan rakennetaan. Oppijan näkökulmasta ratkaisevaa on, onko tarjonta löydettävää, ymmärrettävää ja aidosti saavutettavaa.

Jos jokainen korkeakoulu rakentaa omat käytäntönsä, oppijan on vaikea hahmottaa, mitä vaihtoehtoja on tarjolla ja miten eri suoritukset liittyvät toisiinsa. Siksi kyse ei ole vain hallinnollisesta tai teknisestä kysymyksestä. Kyse on siitä, palveleeko järjestelmä oppijaa vai pakottaako se oppijan sovittautumaan järjestelmän ehtoihin.

Seuraava vaihe ratkaisee paljon

YJOP-hankkeessa työ jatkuu käytännön tasolla. Rakennamme henkilöstön kyvykkyyksiä tukevaa verkkokurssia, ”toolkit”-työkalua kehittämistyön tueksi sekä yhteistyömallia yliopistojen välille. Käynnissä on myös asiakasymmärrystyö, jonka tuloksena syntyy konkreettisia asiakasprofiileja kehittämistyön pohjaksi. Lisäksi toteutamme syksyllä alueellisia työpajoja, joissa työelämän edustajat ja korkeakoulujen kehittäjät kohtaavat saman pöydän äärellä.

Pienet osaamiskokonaisuudet eivät ole ohimenevä kokeilu. Ne ovat osa sitä, miten korkeakoulutus vastaa muuttuvaan työelämään ja jatkuvan oppimisen tarpeisiin. Siksi juuri nyt tarvitaan yhteisiä pelisääntöjä, jotta hyvä kehittämistyö ei hajaannu irrallisiksi ratkaisuiksi.

Laura Al-Azzavi (UEF), Heli Kaarniemi (UEF) ja Eva Raudasoja (OY)

ETUSIVU - Lapin yliopiston tekemän raportin löydät Etusivulta.