Kulissien takaa: Valtakunnallista yhteiskehittämistä tulevaisuuden pienten osaamiskokonaisuuksien parissa

Mitä kaikkea pitäisi oikeastaan ottaa huomioon, kun lähdetään luomaan kurssia? Mistä aloitetaan? Miten suunnitellaan osaamistavoitteet, sisällöt ja pedagogiikka – ja miten rakennetaan kurssi, joka toimii suurelle ja moninaiselle kohderyhmälle?

Nämä ovat joitakin niistä kysymyksistä, joiden parissa olemme YJOP-tiimissä työskennelleet tämän vuoden aikana. Kehitämme yhdessä kurssia, joka tarjoaa tukea Suomen yliopistojen henkilöstölle, joka pohtii pienten osaamiskokonaisuuksien luomista. Ajatus on yksinkertainen: koota yhteen se tieto ja ne kokemukset, joita tarvitaan matkalla ideasta valmiiksi verkkokurssiksi, ja tehdä niistä konkreettisella ja käyttökelpoisella tavalla saavutettavia.

Yhteistyöllä rakennettu kurssi monien tarpeisiin

Yksi YJOP-työssä eniten arvostamistamme asioista on mahdollisuus tehdä yhteistyötä eri yliopistojen asiantuntijoiden kanssa eri puolilla Suomea. Tämä kurssi on konkreettinen esimerkki siitä, mitä syntyy, kun yhteiskehitämme yli organisaatiorajojen. Meillä on erilaisia kokemuksia, näkökulmia ja osaamisia. Jollakin on pitkä kokemus digipedagogiikasta, toisella kurssimuotoilusta, kolmannella oppimisalustoista ja neljännellä kurssien kehittämisestä ja toteuttamisesta käytännössä. Näitä näkökulmia yhdistämällä pyrimme luomaan kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Samalla yhteiskehittäminen ei ole aina yksinkertaista. Mitä kurssiin pitäisi sisällyttää? Mitä osallistujan todella tarvitsee tietää? Mitä voimme jättää pois? Ja miten vältämme sen, että syntyy jälleen yksi kurssi täynnä tietoa, mutta joka pahimmillaan ei auta osallistujaa etenemään omassa työssään?

Omat testiryhmämme

Tärkeä osa prosessia on ollut se, ettei lähtökohtana ole ollut vain se, mitä me itse ajattelemme kohderyhmän tarvitsevan. Siksi olemme luoneet niin sanottuja koekaniiniryhmiä eli omia asiantuntijaryhmiä organisaatioidemme sisällä. Ryhmät koostuvat henkilöistä, jotka edustavat kurssin kohderyhmää. He ovat saaneet testata osia materiaalista, reagoida sisältöihin ja ennen kaikkea auttaa meitä näkemään kurssin käyttäjän näkökulmasta. Tämä yhteiskehittäimisen prosessi on ollut tapa ankkuroida kurssi käytäntöön ennen kuin se kohtaa varsinaisen kohderyhmänsä.

On ollut arvokasta kuulla esimerkiksi tällaisia huomioita: ”Käsiteviidakko täytyy selkeyttää” tai ”Voisiko miksi, miten, kuka? muotoilla uudelleen muotoon mitä, kenelle, miksi?” tai aivan suoraan selkokielellä: ”Hei, tämä on vielä aivan liian sekavaa!”

Pilottiversio lokakuussa

Kurssilla käsitellään muun muassa pedagogista suunnittelua, kohderyhmää ja osaamistavoitteita, kurssimuotoilua, digitaalisia resursseja, vuorovaikutusta ja arviointia. Painopiste ei ole vain siinä, mitä pienet osaamiskokonaisuudet ovat, vaan niissä konkreettisissa päätöksissä ja pohdinnoissa, joita tarvitaan, kun niitä lähdetään itse luomaan.

Ehkä juuri tämä on ollut myös oma oppimme työn aikana. Hyvän kurssin luominen ei ole vain tekniikkaa tai luentojen siirtämistä verkkoon. Kyse on toki pedagogiikasta ja rakenteesta, mutta ennen kaikkea siitä, että lähtökohtana on se, mitä osallistuja todella tarvitsee voidakseen oppia.
Se, että kehitämme kurssia yliopistojen henkilöstölle, joka haluaa kehittää omaa kurssitarjontaansa, on tavallaan myös esimerkki siitä, mistä YJOPissa on kyse: jatkuvan oppimisen edellytysten ja uusien joustavien koulutusmuotojen luomisesta.

Ehkä prosessin tärkein osa ei olekaan valmis kurssi, vaan yhteistyö matkalla sitä kohti. Se, että eri yliopistojen asiantuntijat jakavat kokemuksiaan, testaavat ideoita, antavat toisilleen palautetta ja rakentavat yhdessä jotakin, mitä kenenkään meistä ei olisi tarvinnut luoda yksin.

Kurssin ensimmäisen pilottiversion lanseerauksen on tarkoitus alkaa lokakuun puolivälissä. Pysy kuulolla!

Carina Gräsbeck, projektivastaava, Åbo Akademi
Camilla Stenbäck, projektiasiantuntija, Åbo Akademi

Bakom kulisserna: Riksomfattande samskapande för framtida mikromeriter

Vad behöver man egentligen tänka på när man ska skapa en kurs? Var börjar man? Hur planerar man lärandemål, innehåll och pedagogik och hur får man till en kurs som fungerar för en stor och varierande målgrupp?

Det är några av de frågor som vi i YJOP-teamet har arbetat med under det här året. Tillsammans håller vi på att utveckla en kurs som ska ge stöd till personal vid landets universitet som funderar på att skapa mikromeriter. Tanken är enkel: att samla den kunskap och de erfarenheter som behövs när man går från idé till färdig (online)kurs och göra dem tillgängliga på ett konkret och användbart sätt.

En kurs som skapas av många – för många

En av de saker vi uppskattar mest med arbetet inom YJOP är möjligheten att samarbeta med sakkunniga från olika universitet runtom i Finland. Den här kursen är ett konkret exempel på det och vad som händer när vi samskapar över organisationsgränser. Vi har olika erfarenheter, perspektiv och kompetenser. Någon har lång erfarenhet av digital pedagogik, någon annan av kursdesign, en tredje av lärplattformar och en fjärde av att faktiskt ha utvecklat och genomfört kurser. Genom att kombinera dessa perspektiv försöker vi skapa en helhet som är större än summan av de enskilda delarna.

Samtidigt är samskapande inte alltid enkelt. Vad ska ingå? Vad behöver deltagaren faktiskt veta? Vad kan vi lämna bort? Och hur undviker vi att skapa ännu en kurs som är full av information, men som i värsta fall inte hjälper deltagaren att komma vidare i sitt eget arbete?

Våra egna försökskaniner

En viktig del av processen har varit att inte bara utgå från vad vi själva tycker att målgruppen behöver. Vi har därför skapat s.k. försökskaniner, eller egna expertgrupper inom våra organisationer. Dessa grupper består av personer som representerar den målgrupp vi riktar oss till. De har fått testa delar av materialet, reagera på innehållet och framför allt hjälpa oss att se kursen ur användarens perspektiv. Denna demokratiska process har varit ett sätt att verklighetsförankra kursen innan den möter sin riktiga målgrupp.

Det har varit värdefullt att få höra sådant som: " Begreppsdjungeln måste redas ut” eller ”Kunde miksi, miten, kuka? formuleras om till mitä, kenelle, miksi? eller rent och skärt klarspråk ”Hörni, det här är ännu alltför råddigt!".

Pilotversion i oktober

Kursen kommer bland annat att beröra sådant som pedagogisk planering, målgrupp och lärandemål, kursdesign, digitala resurser, interaktion och bedömning. Fokus ligger inte bara på vad mikromeriter är, utan på de konkreta beslut och överväganden som behöver göras när man själv ska skapa sådana.

Och kanske är det just detta som också har varit vår egen lärdom under arbetets gång. Att skapa en bra kurs handlar inte bara om teknik eller om att flytta föreläsningar till nätet. Visst, det handlar om pedagogik och struktur men framför allt om att utgå från vad deltagaren faktiskt behöver för att kunna lära sig.

Att vi utvecklar en kurs för universitetsanställda som vill utveckla sitt eget kursutbud är också på sätt och vis ett exempel på det YJOP handlar om: att skapa förutsättningar för kontinuerligt lärande och nya flexibla former av utbildning.

Och kanske är den viktigaste delen av processen inte den färdiga kursen, utan själva samarbetet på vägen dit. När sakkunniga från olika universitet delar erfarenheter, testar idéer, ger varandra feedback och tillsammans bygger något som ingen av oss hade behövt skapa ensam.

Lanseringen av kursens första pilotversion är planerad att inledas i mitten av oktober. Håll utkik!

Carina Gräsbeck, projektansvarig, Åbo Akademi
Camilla Stenbäck, projektsakkunnig, Åbo Akademi

Behind the scenes: National co-creation for future micro-credentials

What should you actually take into account when creating a course? Where do you begin? How do you plan learning outcomes, content and pedagogy—and how do you create a course that works for a large and varied target group?

These are some of the questions that we in the YJOP team have worked with during this year. Together, we are developing a course that will support staff at universities across Finland who are considering creating micro-credentials. The idea is simple: to bring together the knowledge and experience needed when moving from an idea to a completed online course, and to make them accessible in a concrete and useful way.

A course created by many — for many

One of the things we appreciate most about the work within YJOP is the opportunity to collaborate with experts from different universities around Finland. This course is a concrete example of that, and of what happens when we co-create across organisational boundaries. We have different experiences, perspectives and areas of expertise. One person has extensive experience in digital pedagogy, another in course design, a third in learning platforms, and a fourth in actually developing and implementing courses. By combining these perspectives, we are trying to create a whole that is greater than the sum of its individual parts.

At the same time, co-creation is not always simple. What should be included? What does the participant actually need to know? What can we leave out? And how do we avoid creating yet another course that is full of information but, at worst, does not help the participant move forward in their own work?

​Our own test groups

An important part of the process has been not only to start from what we ourselves think the target group needs. We have therefore created our own expert groups within our organisations. These groups consist of people who represent the target group we are addressing. They have been able to test parts of the material, respond to the content and, above all, help us see the course from the user’s perspective. This co-creation process has been a way of grounding the course in reality before it meets its actual target group.

It has been valuable to hear comments such as: “The jungle of concepts needs to be clarified” or “Could why, how, who? be reformulated as what, for whom, why?” or, in plain language: “Hey, this is still far too confusing!”

Pilot version in October

The course will cover topics such as pedagogical planning, target group and learning outcomes, course design, digital resources, interaction and assessment. The focus is not only on what micro-credentials are, but on the concrete decisions and considerations that need to be made when creating them yourself.

And perhaps this has also been our own lesson during the work. Creating a good course is not only about technology or about moving lectures online. Of course, it is about pedagogy and structure, but above all it is about starting from what the participant actually needs in order to learn.

The fact that we are developing a course for university staff who want to develop their own course offering is also, in a way, an example of what YJOP is about: creating conditions for continuous learning and new flexible forms of education.

And perhaps the most important part of the process is not the finished course, but the collaboration along the way. When experts from different universities share experiences, test ideas, give each other feedback and together build something that none of us would have had to create alone.

The launch of the first pilot version of the course is planned to begin in mid-October. Stay tuned!

Carina Gräsbeck, Project Manager, Åbo Akademi University
Camilla Stenbäck, Project Specialist, Åbo Akademi University

Hankkeen kannalta keskeisintä antia oli tietenkin omasta posterista saatu palaute ja kommentit. Posterisessiossa hankkeen tämänhetkisiä keskeisiä asioita nostettiin esille, sekä suunnattiin katsetta ensi syksyyn.  ​

Kuopio är känt för sina vackra båtleder och det välkända Puijotornet, men också för välorganiserade konferenser. Den 2–3 juni fick vi ta del av det välarrangerade evenemanget Pedaforum där representanter från flera universitet inom YJOP-projektet deltog. Dagarna organiserades av Savonia yrkeshögskola och Östra Finlands universitet. På plats fick deltagarna ta del av de senaste försöken och forskningsrönen inom högskolepedagogik samt presentera egna posters. Evenemanget samlade ett stort antal yrkesverksamma med intresse för högskolepedagogik i de vackra lokalerna vid konstgymnasiet Lumit, som lämpade sig utmärkt för evenemangets behov. 

För YJOP-projektet var ett betydelsefullt inslag keynoten som hölls av Jonna Korhonen från Undervisnings- och kulturministeriet. I sitt anförande presenterade hon den nya visionen för högre utbildning och forskning 2040 och belyste vilka konsekvenser den kan få för framtidens högskolepolitik. Ur ett mikromeritsperspektiv innehöll presentationen flera intressanta saker. I dagsläget har man identifierat utmaningar kopplade till finansieringsmodellen, som i viss mån begränsar högskolornas incitament att utveckla utbildningar inom kontinuerligt lärande. Därför var det glädjande att se att rekommendationerna till högskolorna innehåller förslag om att reformera både finansieringen och styrningen av kontinuerligt lärande. Detta är av central betydelse för utvecklingen av mikromeriter och budskapet stöds även av den datainsamling som genomförts inom YJOP-projektet, där intervjuer med personer på strategisk nivå lyfte fram samma behov. 

Utöver detta bjöd dagarna på ett imponerande brett program med presentationer av pedagogiska utvecklingsprojekt, piloter och aktuell forskning. En av de mest intressanta sessionerna jag deltog i handlade om olika lösningar för att organisera utbildning för studerande med andra modersmål än svenska eller finska. Antalet internationella studerande och studerande med en annan språkbakgrund ökar, vilket ställer nya krav på utbildningsanordnarna. I detta sammanhang kan mikromeriternas flexibilitet och anpassningsbarhet bli en viktig del av lösningen. De kan till exempel erbjuda riktad kompetensutveckling för personer som redan har en examen från sitt hemland men som behöver komplettera sin kompetens för att stärka sin position på den finländska arbetsmarknaden. 
​
En annan intressant programpunkt ur ett kontinuerligt lärande-perspektiv var en workshop om universitetens AI-relaterade kursutbud och innehåll. Just sådana breda teman som berör arbetslivet över sektorsgränserna ser jag som särskilt intressanta när man funderar på hur mikromeriter kan byggas och kombineras till större kompetenshelheter över tid.  
​​

För projektets del var ändå den viktigaste programpunkten den respons och de kommentarer vi fick på vår egen poster. Under postersessionen presenterade vi projektets aktuella resultat och centrala teman, samtidigt som vi riktade blicken mot det fortsatta arbetet under hösten. ​

Deltagarna fick också möjlighet att ta del av resultaten från den datainsamling som genomfördes hösten 2025, vilket gav upphov till flera intressanta diskussioner. Jag passade på att be deltagarna kommentera våra planer för den nätkurs om mikromeriter som lanseras i höst. De kommentarer vi fick var mycket värdefulla för det fortsatta utvecklingsarbetet. En tydlig återkoppling från flera deltagare var behovet av att klargöra grunderna. För många är begreppet mikromeriter fortfarande relativt obekant, vilket innebär att nätkursen behöver ge en tydlig introduktion till vad en mikromerit är, varför den behövs och hur den kan användas i praktiken. När jag presenterade projektet blev det tydligt att det fortfarande finns ett generellt behov av grundläggande information, något som är viktigt att beakta i den fortsatta planeringen. En annan återkommande synpunkt handlade om det praktiska genomförandet. I en ofta hektisk arbetsvardag behöver deltagarna snabbt uppleva att kursen är relevant och nyttig. Därför betonades vikten av konkreta exempel, praktiska verktyg och tydliga anvisningar för hur mikromeriter kan planeras och genomföras i den egna verksamheten. Med dessa utvecklingsidéer i bagaget fortsätter arbetet med nätkursen efter sommaruppehållet. 
​
Anmälan till höstens webbinarium om nätkursen är redan öppen. Innan dess väntar dock en välförtjänt paus och förhoppningsvis en varm och avkopplande sommar😊  

Arttu Mykkänen ​

Kuopio is known for its beautiful boating routes and the Puijo Tower, but also for its well-organized conferences. We had the opportunity to enjoy a well-organized conference event on June 2–3, when participants from several universities involved in the YJOP project attended the Pedaforum conference organized by Savonia University of Applied Sciences and the University of Eastern Finland. The event provided an opportunity to hear about the latest experiments and research in higher education teaching, as well as to present the project’s own poster.
The conference was quite large, bringing together a large group of professionals interested in higher education pedagogy in the beautiful facilities of the Lumit arts high school, which served the conference needs excellently.

From the perspective of the YJOP project, one of the key highlights was the keynote delivered by Jonna Korhonen from the Ministry of Education and Culture. In her presentation, she outlined the possible impacts of the new Vision for Higher Education and Research 2040 on future higher education policy. From the viewpoint of micro-credentials, the keynote included several interesting insights. Currently, challenges have been identified related to the funding model, which limits incentives for providing continuous learning. Therefore, it was encouraging to see that the action recommendations directed at higher education institutions included proposals for reforming the funding and steering of continuous learning. This is critically important from the perspective of developing micro-credentials, and our own project’s data collection—especially interviews conducted with strategic-level actors—supports this message.

Otherwise, the program offered an impressively broad range of presentations on pedagogical development projects and experiments, as well as related research. One of the most interesting sessions I attended focused on exploring different solutions for organizing education for students whose native language is neither Finnish nor Swedish. The number of international students and those whose first language is not a national language is increasing, which challenges education providers. In the future, the flexibility and customizability of micro-credentials could play a key role in organizing such education. For example, targeted training could be offered to individuals who have already completed degrees in their home countries but need to supplement their skills through micro-credentials in order to strengthen their position in the labor market.

Another interesting highlight from the perspective of continuous learning was a workshop that examined university courses related to artificial intelligence and their content. From my perspective, such broad, cross-cutting themes relevant to working life could provide a good starting point for designing stackable micro-credentials.

For the project itself, the most important outcome was, of course, the feedback and comments received on our poster. The poster session highlighted the project’s current key aspects while also looking ahead to the coming autumn.

The data collection carried out last autumn provided several discussion topics for conference participants to reflect on. In particular, I asked education professionals to comment on our plans for an online course launching in the autumn. Those who visited the poster quite understandably emphasized the need for a clear description starting from the basics—what a micro-credential actually is. While presenting, I noticed that it is necessary to begin with very fundamental information about micro-credentials, which is a valuable insight for further development.
​
Another key observation concerned the practical orientation of the online course. The feedback highlighted that, amid a busy everyday life, participants need to quickly get into the practical aspects of creating and designing micro-credentials, so that they can immediately feel the usefulness of the course. With these development areas in mind, it is a good point to continue the work again in August.
Registration for the webinar introducing the online course in the autumn is already open. Before that, however, it is time for a short break and a warm summer.

Pienet osaamiskokonaisuudet kaipaavat yhteisiä pelisääntöjä 

Yliopistoissa rakennetaan jo pieniä osaamiskokonaisuuksia, mutta yhteiset käytännöt puuttuvat. Tämä hidastaa jatkuvan oppimisen kehittämistä juuri silloin, kun tarve joustaville osaamispoluille kasvaa.

Kun yliopistojen henkilöstöltä kysyy, mitä jatkuva oppiminen heidän työssään tarkoittaa, vastauksista muodostuu kirjavaa mosaiikkia. Yhdelle se on strateginen kokonaisuus, toiselle avoimen yliopiston kurssit, kolmannelle täydennyskoulutukset. Kenttä on monimuotoinen – ja juuri siksi yhteistä ymmärrystä tarvitaan.

​Tätä moninaisuutta tarkastelimme valtakunnallisessa YJOP-hankkeessa syksyllä 2025 tehdyssä kyselyssä, jossa selvitimme, miten jatkuvaa oppimista ja pieniä osaamiskokonaisuuksia yliopistoissa tällä hetkellä toteutetaan. Kyselyyn vastasi 134 henkilöä yhdeksästä yliopistosta. Tulokset osoittavat, että kehittämistyötä tehdään jo paljon, mutta yhteiset toimintamallit, käsitteet ja rakenteet ovat vielä osin kesken.

Tahtoa on, mutta asiakastarpeiden tunnistaminen ontuu

Yliopistoissa osataan jo rakentaa pedagogisesti laadukasta jatkuvaa oppimista, mutta asiakkaiden tarpeiden tunnistamiseen ei vielä ole riittäviä yhteisiä käytäntöjä.

Kyselyn perusteella pedagogiset ratkaisut ja oppijoiden ohjaus arvioitiin vahvuuksiksi. Opetusmenetelmät ovat monipuolisia ja oppijoita osataan tukea. Sen sijaan kohderyhmien hahmottaminen ja todellisten osaamistarpeiden tunnistaminen saivat selvästi heikommat arviot. Toisin sanoen: koulutusta osataan järjestää, mutta aina ei ole yhtä selvää, kenelle ja mihin tarpeeseen sitä rakennetaan.

Tietoa tarpeista myös kerätään. Vastaajat mainitsivat sidosryhmäyhteistyön, ennakointitiedon ja kyselyt tärkeimmiksi tavoiksi hahmottaa kysyntää. Haaste syntyy siitä, että tieto ei aina jalostu yhteiseksi suunnaksi, vaan jää yksittäisten henkilöiden tai yksiköiden käyttöön. Juuri tähän jatkuvan oppimisen kehittämisessä tarvitaan seuraava askel.

POKeja tehdään jo, mutta yhteinen ymmärrys puuttuu

Pienet osaamiskokonaisuudet eivät ole yliopistoissa enää uusi ajatus. Kyselyn perusteella niitä toteutetaan jo monin tavoin, vaikka käsitteet ja toimintamallit vaihtelevat suuresti. Osa yliopistoista ottaa vasta ensiaskeliaan, osa on liittänyt POKeja koulutustarjontaansa jo rajatusti. Harva kuitenkaan kuvaa niitä vielä olennaiseksi osaksi kokonaisuutta.

Eroja näkyy myös siinä, mitä POKilla tarkoitetaan. Yhdelle se on OKM:n viitekehykseen asettuva rakenne, toiselle lyhyt tehokoulutus, kolmannelle opintopisteytetty kokonaisuus. Tämä hajanaisuus ei ole vain terminologinen ongelma. Jos yhteinen ymmärrys puuttuu, myös hyväksymiskäytännöt, arviointi ja viestintä rakentuvat eri tavoin.

Kyselyssä toistuivat erityisesti neljä käytännön haastetta:

• Resurssipula ja rahoituslogiikan epäselvyys – kuka maksaa, kenen vastuulla on osaaminen, ja miten OKM-rahoitteinen ja markkinaehtoinen tarjonta erotetaan?
• Hyväksymiskäytäntöjen kirjavuus – sama POK saattaa edetä yhdessä yliopistossa parissa viikossa, toisessa kuukausissa.
• Osaamisen tunnistaminen ja arviointi – erityisesti silloin, kun osaaminen on hankittu työelämässä, ei luennoilla. Miten arvioidaan luotettavasti? Kenen vastuulla on?
• Yhteistyön rakenteet – yhteistyötä korkeakoulujen välillä kaivataan, mutta toimivia malleja puuttuu.

Henkilöstö kaipaa enemmän koulutusta, vertaisoppimista ja yhteisiä työkaluja kehittämistyön tueksi. Kyse ei ole vain prosesseista, vaan ihmisistä ja heidän valmiuksistaan tehdä asiakaslähtöistä työtä yhdessä. Asiakaslähtöisyys ei synny ohjeistuksia lisäämällä, vaan jakamalla kokemuksia, oppimalla toisilta ja rakentamalla käytäntöjä yhdessä.

Kentältä nousee yhteinen viesti: pelisääntöjä tarvitaan nyt

Kyselyn havainnot eivät jää vain yksittäisen hankkeen huomioksi. Samat teemat toistuvat laajemminkin korkeakoulukentässä, ja siksi niitä viedään nyt yhteiseen keskusteluun myös opetus- ja kulttuuriministeriön suuntaan.

Yhdessä neljän muun ESR+-rahoitteisen hankkeen kanssa valmistelemme kannanottoa, jonka viesti on selvä: kansallinen viitekehys on tarpeellinen, mutta sen rinnalle tarvitaan yhteisiä tulkintaa tukevia linjauksia. Ei uusia normeja, vaan käytännön työtä helpottavia periaatteita.

Keskustelu tiivistyy viiteen kysymykseen, joihin koko korkeakoulukenttä tarvitsee vastauksia:

1. Miten pinoutuvuus toimii korkeakoulujen välillä? Kun oppija suorittaa kokonaisuuksia useissa yliopistoissa, kuka tunnistaa lopulta syntyvän osaamisen ja millä mandaatilla? Ilman selkeitä mekanismeja syntyy "villilä", jossa oppija kerää irrallisia suorituksia ilman, että niistä muodostuu tunnistettavaa kokonaisuutta.
2. Miten osaaminen arvioidaan, kun se on hankittu työelämässä? Tämä koskettaa erityisesti POK-tarjontaa, joka kohdistuu jo työssä oleville. Arvioinnin resursointi, luotettavuus ja henkilöllisyyden varmistaminen erityisesti digitaalisissa toteutuksissa ovat avoimia kysymyksiä.
3. Miten laatu ja akateeminen vastuu tehdään näkyväksi ilman raskaita sertifiointimekanismeja? Yliopistojen laadunvarmistus nojaa ESG- ja ENQA-periaatteisiin sekä Karvin auditointeihin, mutta yhteinen ymmärrys siitä, miten akateeminen vastuu tehdään näkyväksi pienissä osaamiskokonaisuuksissa, puuttuu.
4. Miten järjestelmät tukevat tutkinnon ulkopuolisten suoritusten kirjautumista ja jakamista? Esimerkiksi "vahva tunnistautuminen" on käsitteenä epämääräinen, ja kansainväliset oppijat voivat jäädä järjestelmien ulkopuolelle, jos tunnistautuminen nojaa yksinomaan suomalaisiin ratkaisuihin.
5. Miten rahoituslogiikka erottaa OKM-rahoitteisen ja markkinaehtoisen toiminnan? Erityisesti arvioinnin ja näyttöjen kustannusten kohdentuminen kaipaa selkeyttä, jotta korkeakoulut voivat toimia kestävällä taloudellisella pohjalla.

Pilottihankkeet ovat jo tuottaneet paljon arvokasta tietoa, mutta kaikki opit eivät vielä liiku avoimesti. Jos tulokset saataisiin nopeammin yhteiseen käyttöön, kehittämistyössä voitaisiin rakentaa aiemman varaan sen sijaan, että eri hankkeissa käytetään aikaa ja resursseja saman asian ratkaisemiseen yhä uudelleen.

Suomen vahvuus on työelämälähtöisyys ja juuri siksi yhteistyön on toimittava

Kansainvälisesti tarkasteltuna suomalaisessa POK-keskustelussa korostuu yksi erityinen piirre: työelämän kanssa tehtävä yhteiskehittäminen. Monessa maassa pienet osaamiskokonaisuudet näyttäytyvät lähinnä korkeakoulujen omana koulutusmuotona, jota tarjotaan valmiina ulospäin. Suomessa lähtökohta on usein toinen: koulutusta rakennetaan vastauksena tunnistettuun työelämän tarpeeseen.

Tämä on selvä vahvuus, mutta samalla se nostaa vaatimustasoa. Jos yhteistyö työelämän kanssa halutaan ottaa aidosti vakavasti, sen on oltava muutakin kuin yksittäisiä kontakteja. Tarvitaan rakenteita, joilla tarpeita tunnistetaan, tietoa jaetaan ja ratkaisuja kehitetään pitkäjänteisesti yhdessä.

Lopulta kyse on oppijasta

POK-keskustelussa huomio kiinnittyy helposti arviointiin, hyväksymiskäytäntöihin ja järjestelmiin. Ne ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta samalla on helppo unohtaa, kenelle kokonaisuuksia oikeastaan rakennetaan. Oppijan näkökulmasta ratkaisevaa on, onko tarjonta löydettävää, ymmärrettävää ja aidosti saavutettavaa.

Jos jokainen korkeakoulu rakentaa omat käytäntönsä, oppijan on vaikea hahmottaa, mitä vaihtoehtoja on tarjolla ja miten eri suoritukset liittyvät toisiinsa. Siksi kyse ei ole vain hallinnollisesta tai teknisestä kysymyksestä. Kyse on siitä, palveleeko järjestelmä oppijaa vai pakottaako se oppijan sovittautumaan järjestelmän ehtoihin.

Seuraava vaihe ratkaisee paljon

YJOP-hankkeessa työ jatkuu käytännön tasolla. Rakennamme henkilöstön kyvykkyyksiä tukevaa verkkokurssia, ”toolkit”-työkalua kehittämistyön tueksi sekä yhteistyömallia yliopistojen välille. Käynnissä on myös asiakasymmärrystyö, jonka tuloksena syntyy konkreettisia asiakasprofiileja kehittämistyön pohjaksi. Lisäksi toteutamme syksyllä alueellisia työpajoja, joissa työelämän edustajat ja korkeakoulujen kehittäjät kohtaavat saman pöydän äärellä.

Pienet osaamiskokonaisuudet eivät ole ohimenevä kokeilu. Ne ovat osa sitä, miten korkeakoulutus vastaa muuttuvaan työelämään ja jatkuvan oppimisen tarpeisiin. Siksi juuri nyt tarvitaan yhteisiä pelisääntöjä, jotta hyvä kehittämistyö ei hajaannu irrallisiksi ratkaisuiksi.

Laura Al-Azzavi (UEF), Heli Kaarniemi (UEF) ja Eva Raudasoja (OY)

ETUSIVU - Lapin yliopiston tekemän raportin löydät Etusivulta.

Mikromeriter behöver gemensamma spelregler
​
Vid universiteten byggs redan idag mikromeriter men gemensamma metoder och spelregler saknas fortfarande. Detta försvårar utvecklingen av kontinuerligt lärande just i en tid då behovet av flexibla kompetensvägar ökar.

När universitetsanställda får frågan vad kontinuerligt lärande innebär i deras arbete framträder en brokig svarspalett. För vissa handlar det om en strategisk helhet, för andra om kurser inom det öppna universitetet eller om fortbildning. Fältet är mångfacetterat och just därför behövs en gemensam förståelse.

Denna mångfald granskade vi inom det nationella YJOP-projektet genom en enkät som genomfördes hösten 2025. Syftet var att kartlägga hur kontinuerligt lärande och mikromeriter för närvarande genomförs vid universiteten. Totalt besvarades enkäten av 134 personer från nio universitet. Resultaten visar att det redan pågår ett omfattande utvecklingsarbete, men att gemensamma verksamhetsmodeller, begrepp och strukturer fortfarande till viss del saknas eller är under utveckling.

Viljan finns – men identifiering av kompetensbehov behöver stärkas

Vid universiteten finns redan god kompetens att skapa pedagogiskt välfungerande utbildningar inom kontinuerligt lärande. Däremot saknas det ännu tillräckligt etablerade gemensamma arbetssätt för att identifiera målgruppernas och arbetslivets kompetensbehov.

Enkäten visar att pedagogiska lösningar och stöd till deltagarna uppfattas som tydliga styrkor. Undervisningsmetoderna är mångsidiga och det finns en god förmåga att stödja lärandet. Samtidigt gavs identifieringen av målgrupper och kartläggningen av faktiska kompetensbehov betydligt lägre vitsord. Med andra ord är universiteten skickliga på att genomföra utbildning, men det är inte alltid lika tydligt för vem utbildningen utvecklas och vilka behov den ska svara emot.

Information om kompetensbehov samlas redan in på flera sätt. Respondenterna lyfte fram samarbete med intressenter, framtids- och omvärldsanalys samt olika typer av enkäter som de viktigaste verktygen för att förstå efterfrågan. Utmaningen är att denna kunskap inte alltid omsätts till gemensamma prioriteringar och strategiska vägval, utan ofta stannar hos enskilda personer eller verksamhetsenheter. Just här finns ett viktigt nästa steg i utvecklingen av kontinuerligt lärande.

Mikromeriter förverkligas redan men den gemensamma förståelsen saknas

Mikromeriter är inte längre någon ny företeelse vid universiteten. Enkäten visar att sådana helheter redan genomförs på många olika sätt, även om begreppen och verksamhetsmodellerna varierar betydligt mellan lärosätena. Vissa universitet har endast tagit de första stegen, medan andra redan i viss utsträckning har integrerat mikromeritshelheter i sitt utbildningsutbud. Få beskriver dem dock ännu som en etablerad och central del av verksamheten.

Skillnaderna syns också i hur begreppet mikromeriter definieras. För vissa handlar det om strukturer som följer Undervisnings- och kulturministeriets referensram, för andra om kortare fortbildningar eller studiepoängsatta utbildningspaket. Denna variation är inte enbart en terminologisk fråga. När en gemensam förståelse saknas utvecklas även metoder för godkännande, bedömning och kommunikation på olika sätt.

I enkäten framträdde särskilt fyra praktiska utmaningar som återkommande teman i utvecklingen av mikromeriter:

• Brist på resurser och otydlig finansieringslogik – vem finansierar utbildningen, vem ansvarar för kompetensutvecklingen och hur ska ministeriefinansierat utbildningsutbud skilja sig från marknadsbaserade utbildningar?
• Varierande godkännandeprocesser – samma kompetenshelhet kan godkännas inom några veckor vid ett universitet, medan processen vid ett annat kan ta flera månader.
• Identifiering och validering av kompetens – särskilt när kompetensen har förvärvats i arbetslivet snarare än genom formella studier. Hur kan kompetensen bedömas på ett tillförlitligt sätt och vem ansvarar för bedömningen?
• Strukturer för samarbete – det finns en önskan om ökat samarbete mellan högskolorna, men fungerande modeller och gemensamma strukturer saknas.

Personalen behöver mer utbildning, kollegialt lärande och gemensamma verktyg som stöd för utvecklingsarbetet. Det handlar inte bara om processer, utan om människor och deras förmåga att arbeta kundorienterat tillsammans. Kundorientering uppstår inte genom fler riktlinjer, utan genom att dela erfarenheter, lära av varandra och tillsammans bygga modeller.

Ett gemensamt budskap från fältet: spelregler behövs nu

Resultaten från enkäten stannar inte vid ett enskilt projekt. Samma teman återkommer även bredare inom högskolesektorn, och därför förs de nu även vidare som en gemensam diskussion till Undervisnings- och kulturministeriet.

Tillsammans med fyra andra ESF+-finansierade projekt förbereder vi ett ställningstagande med ett tydligt budskap: en nationell referensram är nödvändig, men vid sidan av den behövs gemensamma riktlinjer som stöder tolkningen. Det handlar inte om nya normer, utan om principer som underlättar det praktiska arbetet.

Diskussionen koncentreras till fem frågor som hela högskolesektorn behöver svar på:

1. Hur fungerar samordningen mellan högskolor? När en studerande genomför helheter vid flera universitet, vem erkänner den samlade kompetensen och med vilket mandat? Utan tydliga mekanismer uppstår ett slags ”vilda västern”, där den studerande samlar enskilda prestationer utan att de bildar en igenkännbar helhet.
2. Hur bedöms kompetens som har förvärvats i arbetslivet? Detta berör särskilt mikromeritsutbudet, som riktar sig till personer som redan är i arbete. Resurser för bedömning, tillförlitlighet samt verifiering av identitet – särskilt i digitala genomföranden – är ännu öppna frågor.
3. Hur kan kvalitet och akademiskt ansvar synliggöras utan betungande certifieringsmekanismer? Universitetens kvalitetssäkring bygger på ESG- och ENQA-principer samt Karvis auditeringar, men en gemensam förståelse för hur det akademiska ansvaret synliggörs i mikromeriter saknas.
4. Hur stöder systemen registrering och delning av prestationer utanför examen? Till exempel är ”stark autentisering” ett otydligt begrepp, och internationella studerande kan hamna utanför systemen om autentiseringen enbart baseras på finländska lösningar.
5. Hur skiljer finansieringslogiken mellan verksamhet finansierad av Undervisnings- och kulturministeriet (UKM) och marknadsbaserad verksamhet? Särskilt fördelningen av kostnader för bedömning och prestationer behöver klargöras, så att högskolorna kan verka på en hållbar ekonomisk grund.

Pilotprojekten har redan producerat mycket värdefull kunskap men alla lärdomar sprids ännu inte öppet. Om resultaten kunde göras gemensamt tillgängliga snabbare, skulle utvecklingsarbetet kunna bygga vidare på det som redan gjorts i stället för att tid och resurser i olika projekt används för att lösa samma frågor om och om igen.

Finlands styrka är arbetslivsanknytningen och just därför måste samarbetet fungera

I ett internationellt perspektiv framträder ett särskilt drag i den finländska diskussionen kring mikromeriter: samutvecklingen med arbetslivet. I många länder ses mikromeriter främst som en utbildningsform som högskolorna själva producerar och erbjuder i färdigt format. I Finland är utgångspunkten ofta en annan: utbildning byggs som svar på identifierade behov i arbetslivet.

Detta är en tydlig styrka, men samtidigt höjer det kravnivån. Om samarbetet med arbetslivet ska tas på allvar måste det vara mer än enstaka kontakter. Det behövs strukturer för att identifiera behov, dela information och utveckla lösningar långsiktigt tillsammans.

I slutändan handlar det om studerande

I diskussionen om mikromeriter riktas uppmärksamheten lätt mot bedömning, metoder kring tillgodoräknande och system. Det är viktiga frågor men samtidigt är det lätt att glömma för vem helheterna egentligen byggs. Ur den studerandes perspektiv är det avgörande om utbudet är lätt att hitta, förstå och faktiskt tillgängligt.

Om varje högskola utvecklar sin egen praxis blir det svårt för studerande att få en överblick över vilka alternativ som finns och hur olika prestationer hänger ihop. Därför handlar det inte bara om en administrativ eller teknisk fråga. Det handlar om huruvida systemet tjänar studerande eller om det tvingar dem att anpassa sig till systemets villkor.

Nästa fas avgör mycket

Inom YJOP-projektet fortsätter arbetet på en praktisk nivå. Vi utvecklar en webbkurs som stärker personalens kompetenser, ett ”toolkit”-verktyg som stöd för utvecklingsarbetet samt en samarbetsmodell mellan universiteten. Dessutom pågår ett arbete med att öka kundförståelsen, vilket resulterar i konkreta kundprofiler som grund för utvecklingsarbetet. Under hösten ska vi också genomföra regionala workshoppar där representanter från arbetslivet och utvecklare vid högskolorna möts vid samma bord.
​
Mikromeriter är inget övergående experiment. De är en del av hur högre utbildning svarar på ett föränderligt arbetsliv och behovet av kontinuerligt lärande. Just därför behövs gemensamma spelregler nu, så att det goda utvecklingsarbetet inte splittras i isolerade lösningar.

Laura Al-Azzavi (UEF), Heli Kaarniemi (UEF) och Eva Raudasoja (OY)
​
På Svenska - Se mer av raporten under Raporten har pubilcerad
​

 Micro credentials need common ground rules

Universities are already building micro credentials, but common practices are still missing. This slows down the development of continuous learning precisely at a time when the need for flexible learning pathways is growing.

When university staff are asked what continuous learning means in their work, the answers form a diverse mosaic. For one person, it is a strategic whole; for another, open university courses; for a third, continuing education. The field is diverse — and this is precisely why shared understanding is needed.

We examined this diversity in a survey carried out in autumn 2025 as part of the national YJOP project. The survey explored how continuous learning and micro credentials are currently implemented in universities. A total of 134 respondents from nine universities took part. The results show that a great deal of development work is already under way, but common operating models, concepts and structures are still partly unfinished.

There is willingness, but identifying customer needs remains a challenge

Universities already know how to build pedagogically high-quality continuous learning, but there are not yet sufficient shared practices for identifying customers’ needs.

According to the survey, pedagogical solutions and learner guidance were seen as strengths. Teaching methods are varied and learners are supported effectively. By contrast, identifying target groups and recognising actual competence needs received clearly weaker assessments. In other words: universities know how to organise education, but it is not always equally clear for whom and for what need it is being built.

Information on needs is also collected. Respondents mentioned stakeholder cooperation, foresight information and surveys as the most important ways of understanding demand. The challenge is that this information does not always develop into a shared direction, but remains in the hands of individual people or units. This is exactly where the next step is needed in the development of continuous learning.

Micro credentials already exist, but shared understanding is missing

Micro credentials are no longer a new idea in universities. According to the survey, they are already being implemented in many ways, even though the concepts and operating models vary widely. Some universities are only taking their first steps, while others have already included micro credentials in their educational offering to a limited extent. Few, however, yet describe them as an essential part of the overall provision.

Differences are also visible in what is meant by a micro credential. For one person, it is a structure aligned with the Ministry of Education and Culture’s framework; for another, a short intensive training course; for a third, a credit-bearing module. This fragmentation is not merely a terminological issue. If shared understanding is lacking, approval practices, assessment and communication will also be built in different ways.

Four practical challenges were particularly prominent in the survey:

• Shortage of resources and unclear funding logic — who pays, who is responsible for the competence, and how should provision funded by the Ministry of Education and Culture be distinguished from market-based provision?
• Varied approval practices — the same micro credential may proceed in a couple of weeks at one university and take months at another.
• Identification and assessment of competence — especially when competence has been acquired in working life rather than in lectures. How can it be assessed reliably? Who is responsible?
• Structures for cooperation — cooperation between higher education institutions is needed, but functioning models are missing.

Staff need more training, peer learning and shared tools to support development work. This is not only about processes, but about people and their capabilities to carry out customer-oriented work together. Customer orientation does not emerge simply by adding more guidelines, but by sharing experiences, learning from one another and building practices together.

A common message from the field: ground rules are needed now

The survey findings are not merely observations from a single project. The same themes recur more broadly across the higher education field, which is why they are now being brought into joint discussion also with the Ministry of Education and Culture.

Together with four other ESR+ funded projects, we are preparing a position paper with a clear message: a national framework is necessary, but alongside it we need common guidelines that support shared interpretation. Not new norms, but principles that make practical work easier.

The discussion comes down to five questions to which the whole higher education field needs answers:

1. How does stackability work between higher education institutions? When a learner completes modules at several universities, who ultimately identifies the competence that has been formed, and with what mandate? Without clear mechanisms, a “wild west” situation may emerge in which learners collect separate credits without these forming a recognisable whole.
2. How is competence assessed when it has been acquired in working life? This is particularly relevant for micro credential provision aimed at people already in employment. Resourcing assessment, ensuring reliability and verifying identity, especially in digital implementations, remain open questions.
3. How can quality and academic responsibility be made visible without heavy certification mechanisms? Universities’ quality assurance is based on ESG and ENQA principles as well as FINEEC audits, but a shared understanding is still lacking on how academic responsibility should be made visible in micro credentials.
4. How do systems support the recording and sharing of achievements outside degrees? For example, “strong identification” is an ambiguous concept, and international learners may be excluded from systems if identification relies solely on Finnish solutions.
5. How does the funding logic distinguish between provision funded by the Ministry of Education and Culture and market-based activities? In particular, the allocation of costs related to assessment and demonstrations of competence needs clarification so that higher education institutions can operate on a sustainable financial basis.

Pilot projects have already produced a great deal of valuable knowledge, but not all lessons learned are yet shared openly. If the results could be made available more quickly for common use, development work could build on what has already been learned instead of different projects spending time and resources solving the same issues again and again.

Finland’s strength is work-life orientation — and that is exactly why cooperation must work

From an international perspective, one particular feature stands out in the Finnish discussion on micro credentials: co-development with working life. In many countries, micro credentials are mainly seen as a form of education created by higher education institutions and offered outward as a ready-made product. In Finland, the starting point is often different: education is built in response to an identified need in working life.

This is a clear strength, but it also raises the level of ambition. If cooperation with working life is to be taken genuinely seriously, it must be more than individual contacts. Structures are needed to identify needs, share information and develop solutions together over the long term.

Ultimately, it is about the learner

In discussions on micro credentials, attention easily turns to assessment, approval practices and systems. These are important questions, but at the same time it is easy to forget for whom these offerings are actually being built. From the learner’s perspective, what matters most is whether the provision is findable, understandable and genuinely accessible.

If every higher education institution builds its own practices, it becomes difficult for learners to understand what options are available and how different achievements relate to one another. This is therefore not only an administrative or technical issue. It is about whether the system serves the learner — or forces the learner to adapt to the terms of the system.

The next phase will matter greatly

In the YJOP project, the work continues at a practical level. We are building an online course to support staff capabilities, a toolkit to support development work and a cooperation model between universities. Customer insight work is also under way, producing concrete customer profiles as a basis for development. In addition, we will organise regional workshops in the autumn, bringing representatives of working life and higher education developers around the same table.

Micro credentials are not a passing experiment. They are part of how higher education responds to the changing world of work and the needs of continuous learning. That is why common ground rules are needed right now, so that good development work does not fragment into disconnected solutions.
​
Laura Al-Azzavi (UEF), Heli Kaarniemi (UEF) and Eva Raudasoja (OY)

In english - ​You can find the report prepared by the University of Lapland on the Homepage.

Mikä ihmeen POK? - Hankkeen ensimmäinen webinaari
Hankkeemme järjestämä ensimmäinen webinaari kokosi yhteen laajan joukon jatkuvasta oppimisesta kiinnostuneita asiantuntijoita: tilaisuuteen oli ilmoittautunut 166 henkilöä ja linjoilla oli parhaimmillaan 121 osallistujaa. Pienten osaamiskokonaisuuksien kehittäminen on siis selvästi kiinnostava teema yliopiston toimijoille, erityisesti jatkuvan oppimisen toteuttajien keskuudessa.

Webinaarissa tarkasteltiin POKeja niin hallinnon, rahoituksen, strategisen johtamisen kuin käytännön toteutuksen näkökulmista. Keskustelu osoitti, että kyse ei ole pelkästä uudesta koulutusmuodosta, vaan laajemmasta muutoksesta siinä, miten yliopistojen osaamista tuodaan työelämän tarpeisiin.

Kuva: Mikä ihmeen POK? - Miten edetään POK?

​Tilaisuuden avasi opetusneuvos Päivi Bosquet opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Hän pohjusti pienten osaamiskokonaisuuksien historiaa muistuttamalla, että vastaavantyyppisiä kokonaisuuksia on yliopistoissa toteutettu jo pitkään. Uutta ei siis ole itse työelämälähtöiset pienet oppimiseen tähtäävät koulutukset, vaan se, että nämä osaamiset tuodaan näkyväksi ja osaksi virallista koulutustarjontaa.

Keskeistä on myös se, että tarjonta kootaan ja tehdään löydettäväksi yhteisten kanavien kautta. Esimerkiksi opin.fi-alustan kaltaisten palvelujen rooli korostuu, kun pienten osaamiskokonaisuuksien on oltava helposti löydettävissä sekä yksilöille että organisaatioille. Hallinnollisen kehittämisen myötä POKien kautta hankitun osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen helpottuu, mikä hyödyttää sekä oppijoita että yliopistoja.

Seuraavaksi Lapin yliopiston asiantuntijat Mira Arffman ja Katri Kuusela esittelivät hankkeessa toteutetun kysely- ja haastattelututkimuksen sekä työpajan tuloksia. Kyselyiden tulosten analyysiin voi tutustua tarkemmin tammikuussa julkaistussa blogikirjoituksessa. Webinaarissa esiteltiin kuitenkin kyselyn lisäksi hankkeessa tehtyjä haastatteluita, jotka kohdistuivat yliopistojen strategiseen johtoon, kuten koulutuksesta vastaaviin vararehtoreihin ja dekaaneihin. Aineiston perusteella jatkuvan oppimisen rakenteet koetaan jo varsin vahvoiksi POKien toteuttamisen kannalta. Samalla todettiin, että toiminta on kuitenkin vielä varhaisessa vaiheessa, ja POK-käsitteisiin ja -käytänteisiin tarvitaan lisää selkeyttä sekä osaamisen vahvistamista. POKeja ei myöskään nähdä automaattisesti uutena sisältönä, vaan pikemminkin uutena tapana tuotteistaa ja koota jo olemassa olevaa opetusta.
 
Mikä on POKin arvolupaus?

Paneelikeskusteluun osallistuivat Päivi Bosquet, OKM, Anne Gustafsson-Pesonen, UCEF-verkosto, Jukka Lerkkanen, POIJU-hanke sekä Anna Päiviö, JOTPA. Paneelikeskusteluissa nousi esiin useita näkökulmia POKien keskeiseen arvolupaukseen:

• POKit mahdollistavat nopean reagoinnin työelämän muuttuviin tarpeisiin.
• Ne suunnitellaan, toteutetaan ja arvioidaan yhdessä työelämän kanssa, mikä lisää työelämärelevanssia.
• POKit tarjoavat tutkintojen rinnalle vaihtoehtoisia tapoja osaamisen todennukseen ja voivat samalla tukea tutkinto-ohjelmien kehittämistä.
• Yliopistojen tuottama tieto saadaan POKien kautta työelämälle relevantissa muodossa.

Keskustelussa todettiin, että yliopistojen brändillä ja laadulla on edelleen merkitystä työelämässä, mutta haasteena on tehdä tarjonta näkyväksi ja helposti ymmärrettäväksi. Lisäksi pohdittiin POKien brändäämistä työelämään. Viestinnän tulee olla selkeää työelämän suuntaan, koska siellä kiinnostaa enemmän se, mitä lisäarvoa koulutus tuo, kuin se miten ne on yliopistoissa hallinnollisesti järjestetty.

JOTPAn Anna Päiviö nosti puheenvuorossaan muutamia huomioita juuri päättyneistä ensimmäisistä pienten osaamiskokonaisuuksien piloteista. Pilotit osoittivat, että onnistunut POK on selkeästi rajattu ja riittävän lyhyt, joka tarkoittaa periaatteessa viitekehyksessä mainittujen laajuuksien 1-5 op laajuisia suorituksia. Yhteissuunnittelu työnantajien kanssa on osoittautunut piloteissa hedelmälliseksi, mutta keskustelua herätti se, miten yhteistyö ja kehittäminen jatkuu ilman hankerahoitusta. Nyt piloteissa yritykset osallistuivat esimerkiksi suunnittelutyöpajoihin, joka voi olla ilman hanketta merkittävä panostus yrityksiltä. Oppijoiden näkökulmasta Jukka Lerkkanen nosti POKien käytännön toteutuksessa keskeiseksi aikuisten oppijoiden arjen. Työn ja opiskelun yhteensovittaminen on haaste, johon vastataan yksilöllistämisellä, joustavilla suoritustavoilla ja monipuolisilla arviointimenetelmillä. Hän myös lisäsi, että POKin suunnittelun lähtökohtana on tunnistaa, että työelämässä olevilla on jo paljon osaamista, joka edelleen korostaan yhteisen suunnittelun tärkeyttä.

Keskustelussa tunnistettiin myös haasteita, joista keskeisimmäksi nostettiin POKien rahoituspohja. POKien kannattavuus todettiin monen puheenvuoron mukaan vaikea saavuttaa ilman julkista rahoitusta. Lisäksi ostamisen ja myymisen käytännöt kaipaavat selkeyttämistä sekä korkeakouluissa että työelämässä. Tarjonnan tulisi olla selkeämmin selattavissa ja ostamisen nykyistä vaivattomampaa, jotta volyymiä saadaan nostettua.

Paneelikeskustelun lopuksi Touko Apajalahti Teknologiateollisyys ry:stä kokosi keskustelua yhteen. Teknologiateollisuuden osaajatarpeen arvioidaan olevan seuraavan kymmenen vuoden aikana noin 140 000 uutta osaajaa, joista suurin osa edellyttää korkeakoulutusta. Yrityksissä jatkuva oppiminen on jo arkea, mutta yliopistojen tarjoaman koulutuksen osuus on vielä melko pieni. POKit voivat toimia sillanrakentajina yliopistojen ja yritysten välillä. Tapahtuakseen tämä edellyttää, että ne kytkeytyvät aidosti yritysten uudistumiseen ja ovat helposti löydettävissä.
​
Yleisökeskustelussa nousi esiin kysymyksiä tutkimustiedon hyödyntämisestä POKeissa, ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen POK-tarjonnan koordinoinnista sekä kansallisen viitekehyksen valmistumisen aikataulusta, Päivi Bosquet arvioi, että tarkennettu viitekehitys julkaistaan syksyllä 2026.